Seminaaria taidetaan vieläkin pitää vähän kirosanana. “Taas olisi yksi turha seminaari”, lipsahtaa yhden kuin toisenkin suusta. Työkoneen to-do-listan lyhentäminen karsii haluja koko päivän kestävään seminaariin osallistumiseen, vaikka aihe olisikin kiinnostava.
Hyväkin seminaari on turha, jos ei ole henkisesti läsnä. Pelkästä fyysisestä läsnäolosta saadut irtopisteet eivät juurikaan vie asioita eteenpäin. Hämärretyn salin sinertävä valo, joka heijastuu osallistujien mobiililaitteiden näytöistä, ei ole puheenvuoron pitäjälle ylevä kokemus. Varsinkin kun tietää, että se ei ole twitter-huomion jakamista, vaan kuulijat hoitavat omia asioitaan. Sorrun itsekin tuohon näennäis-läsnäoloon, mobiililaitteeni kautta hyökynä lyövä sähköpostitulva varastaa helposti huomioni. Jälkeenpäin nolottaa, kun olen ollut paikalla kolmekin tuntia, kuuntelematta tai ajattelematta tapahtuman asiaa lainkaan. Näytellen kiinnostunutta.
Onneksi välillä on toisin. Tämän ymmärsin Kuinka innovaatioita rahoitetaan -seminaarin jälkeen. Hoksasin, että paikalla olevista suurin osa oli ollut myös henkisesti läsnä. Sen huomasi keskustelusta ja kommentoinnista, sekä siitä porinasta joka kahvitauolla kuului salin joka sopesta. Tämä ei ole ainutkertaista, pari muutakin seminaaria ja työpajaa on mennyt tämän vuoden puolella iloisen keskustelun siivittämänä.
Onko jotain muuttunut? Kiertotaloutta edistäneessä CIRCWASTE-INKI -seminaarissa oli järjestäjillä positiivinen ongelma, ihmiset jäivät pitkän päivän jälkeen vielä keskustelemaan keskenään saliin sekä verkottumaan. Ruokaketjujen tulevaisuutta pohtivassa työpajassa ei tuloksena ollutkaan ideoita uusista selvityksistä, vaan yhteistä tahtoa tekemisestä. Aivan joka kerta ei ole edes sitä vaivaannuttavaa pöydän alle katselua silloin kun kysellään tekijöitä ja toimeenpanijoita. Yhteistyötä tehdään enemmän ilolla kuin pakosta. Ehkä näin syntyy myös enemmän tuloksia? Ja uusia kontakteja saa hyvin yksinkertaisella tavalla: Yksi viime viikon keskustelukumppanini kertoi, että hän yrittää hyödyntää seminaarin keskustelemalla uusien ihmisten kanssa. Omia työkavereitaan hän näkee sitten työpaikalla.
Kokeillaan seuraavan kerran olla seminaari ilman sähköpostiin vilkuilua. Jos tämä tuntuu liian rajulta, aloita varovasti ja kuuntele yksi puheenvuoro. Saatat yllättyä positiivisesti!